Miten meni, 2017?

Tämä on taas se päivä, jolloin menneeseen voi palata ja tulevaisuutta odottaa. Voi muistaa hyvät asiat ja himmentää muistin unohdukseen kaiken pahan, voi kertoa itselleen, että tuleva vuosi menee hienosti ja asiat järjestyvät. Sehän niillä on tapana tehdä. Hartioissa tuntuu menneen vuoden taakka, en millään muotoa voi unohtaa kaikkea vaikeaa, kaikkea ikävää mitä vuoden aikana tapahtui. Isän kuolema, oma sairastelu, jalan operointi, läheisten vaikeudet, kaikki itkut ja naurut. En myöskään halua unohtaa niitä hauskoja ja upeita hetkiä perheen ja ystävien kanssa. Pieniä reissuja, hyvää ruokaa, iloisia ihmisiä, naurua ja itkua. Vaaka kallistelee puolelta toiselle, mutta ei onneksi jää makaamaan kumpaankaan äärilaitaan. Yllätys yllätys, tasapaino, se taitaa sittenkin olla olemassa. 

Selailin tänään vanhoja tiedostoja ja löysin kymmenen vuotta sitten otetun kuva rakkaista ystävistä. Jaoin kuvan siinä mukana olleille ja kaikkia vähintäänkin hymyilytti. Muistot tulvivat ja hyvän olon tunne valtasi mielen. Kaikkea hauskaa on tullut vuosien varrella tuohuttua ja kaikkea kipeää on myös koettu. Ai, että me oltiin nuoria, kauniita ja rohkeita! Jos kerran vielä tehtäisiin jotain samaa, tansittaisiin aamukuuteen, juotaisiin snapseja afterissa, otettaisiin päivätirsat lusikassa ja mentäisiin taas. Mutta jalat ei enää moista tanssimista kestä, nyt juodaan skumppaa ja ihan maltilla, päivätirsoille jos vaivutaan niin siihen jäädään, voiton vie sauna, takka, hiillosmakkara ja flanellipyjama. Sitäkin on ystävyys, että vanhetaan yhdessä, vuosi vuoden perään. 

Putkahtipa esille myös Keskuskoulun aikainen käsiohjelma musikaalista Ystävä ja sen motto kuului näin:

"Kun elämä ystävän meille suo, 

se parhaan lahjansa antaa. 

Me tuskin saatamme ymmärtää, 

miten kallis tuo lahja on kantaa."

Elämämme on ainutkertainen ja jokainen tekomme vaikutta siihen miten se rakentuu, jokaisen elämässä on myös niitä hetkiä, jotka haluaisi kumittaa pois, unohtaa ja haudata. Voiko elämässä kuitenkaan olla tyhjyyttä, kumin jäljiltä, paperinvalkoisia läikkiä? Ei, ei elämää saa eikä pysty kumittamaan pois, tyhjä ja valkoinen paperi on vain vastasyntyneen oikeus ja elämän päättyessä meistä jokainen jättää jälkeensä paperin jossa on tekstiä, väriä, piirroksia ja kuvioita, varmasti myös mutkia ja suoraa viivaa. Elämän energia täyttää tilan ja paperin. Elämän energia ympäröi meitä kaikkia, eikä koskaan häviä, se ja me vain aikanamme liittymme osaksi maailmankaikkeutta ja tuomme energiamme yhteisen hyvän käyttöön. 

Ruokitaan siis kaikki positiivista energiaa ympärillämme vuonna 2018!