Onko toivo elämää ylläpitävä voima?

Viime päivinä on puhuttu paljon elinsiirroista. Itse kertaalleen munuaissiirron kokeena ja uutta mahdollista siirtoa odottavana koen olevani oikea henkilö osallistumaan tähän keskusteluun. Uusi elinsiirtolaki on vihdoin tulossa eduskuntaan. Uuden lain voimaantulon myötä voi meilläkin munuaisen lahjoittaa myös naapurin Maijalle. Enää ei luovuttajan tarvitse ola avioliitossa tai asua samassa osoitteessa elimen vastaanottajan kanssa. Ihminenhän pärjää vallan hyvin yhdellä terveellä munuaisella, miksipä ei siis auttaisi apua tervitsevia? Tässä suhteessa Suomi on ollut takapajula muihin sivistysvaltioihin verraten. Haluaisin usko ja toivon toki, että saavutamme uuden ajan munuaissiirtojen saralla, mutta epäilen kuitenkin, että tilanne ei kovin nopeasti konservatiivisen kansakuntamme parissa muutu. Vielä tällä hetkellä munuaisen saa luovuttaa perheenjäsenelleen, tämä on hyvin yleistä lasten sairastuessa. Silloin jompi kumpi vanhemmista sopii luovuttajaksi ja näin lapsen dialyysihoidot jäävät lyhyeksi, lapsen kasvu jatkuu ja hänestä kasvaa suhteellisen hyväkuntoinen nuori ja aikuinen. 

Elinsiirto on aina riski ja mitä pitempää sitä odotetaan sitä isommaksi riskit kasvavat. Elävältä luovuttajalta saatu elin on aina paremassa kunnossa kuin aivokuolleelta saatu. Siirtoelin ei silloin odottele pitkään, ennen kuin se saa uuden kodin uudessa kehossa. Ja jatkaa toimintaansa. Hienoa! Munaissiirron riskit liittyvät ennen kaikkea verenkiertoon, muiden normaalien leikkausriskien lisäksi. Siirtomunuainen sijoituu alalantioon, jossa se yhdistetään valtimoverenkierton. Munuainen käyttää silloin myös ison osan jalan valtimoverenkiertoa ja vaarana on, ettei sitä suuntaannu tarpeeksi jalan ääreisosiin. Myös valtava määrä hyljinnänestolääkeitä on riski. Ne laskevat immunopuolustusta siten, ettei siirtomunuainen reakoisi vieraan kehon kanssa, eikä seuraisi hyljintää. Immunopuolustuksen ollessa heikko, kaikkien muidenkin tautien tarttuminen tapahtuu salakavalasti ja yllättää usien rajuudellaan. 

Riskit ovat suuret, mutta niin on myös elämänlaadun muuttuminen verrattuna dialyysiaikaa, muniaisensiirron jälkeiseen elämään. Dialyysissä käydään yleisesti jossakin sairaalan dialyysiyksikössä. On myös mahdollista tehdä sekä hemo- että PD-dialyysiä kotona. Sairaalassa käydään kolmenä päivänä viikossa ja hoito kestää keskimääräisesti neljä tuntia. Usein hoito on hyvinkin rankka, verenpaineet heilahtelevat ja elimistö reakoi hoitoon voimakkaasti. Sinä päivänä ei muuta jaksa juurikaan tehdä. Kotona hoito tehdään, joko öisin tai muuna aikana, APD-hoitoa joka yö, hemodialyysiä noin joka toinen päivä. Hoidot ovat siis aikaa vievä, kuluttavia ja raskaita. Ne rajoittavat työssäkäymistä, harrastuksia, kotiaskareita, ne ovat elämää, mutta jotakin muutakin se voisi olla. Siksi moni pyrkii riskeistä huolimatta siirtolistalle, ja toivoo saavansa joskus elämän ilman sääntöjä, aikatauluja ja rajoituksia ruokavalioon ja juomiseen liittyen. 

Toivo siitä, että elämä jatkuisi siirtoelimen turvin ylläpitää elämää. Elämän tie on kuoleman tie, totesi Pirkko Siltala kirjassaa Elämän päättyessä. Nämä sanat olisi meidän jokaisen tarpeen sisäistää ja ymmärtää. Elämä on tässä ja nyt, vaikka dialyysin voimin, mutta se johtaa myös kuolemaan, vääjämättä. Dilayysi kuluttaa elimistöä ja saa aikaan verisuoniston ongelmia. Perusterve ihminen kestää pitkiä, vuosikymmeniä kestäviä dilayysihoioja, mutta silloin kun ihminen sairastaa muitakin perussairauksia on elämä dilayysihoidossa vääjämättä lyhyempi. Kerran on minulle sanottu, pyynnöstäni toki, että elinaikaennusteeni näillä sairauksilla on keskimäärin viisi vuotta. Voitte kuvitella miltä se silloin tuntui. Alotin kuolemisen, odotin kuolemaa. Siitä on kulunut nyt vuosia, keskimääräinen aika on ylitetty. Onneksi lääkärillä ei ollut kristallipalloa, ei voinut ennustaa tarkaa aikaa. Olen siis lopettanut kuolemisen ja alkanut taas elää, elää tätä päivää, nauttien. Toivo uudesta siirtoelimestä ja muutamasta hyvästä vuodesta ilman rajoituksia, ylläpitää elämää, älkää ottako sitä minulta pois. 

Madonna, osa taiteilija Jussi Pykyn Madonna teosta.