Minä ja Maramunu, osa10.

Me olemme nyt Maran kanssa päätäneet, että yhteinen blogikirjoittelumme saa ainakin toistaiseksi jäädä tähän. Mara tuumasi, että hoidapas sinä se kirjoittelu niin minä hoidan tämän munuaisen tehtävän parhaalla mahdollisella tavalla, sillä näitähän riittää. Tiesithän, että minä, noin sinun nyrkkisi kokoinen elin, huolehdin elimistöösi kertyvän nesteen ja sen mukana kuona-aineiden poistamisesta. Säätelen elimistösi happo-emästasapainoa ja eritän hormoneita, jotka säätelevät verenpainettasi. Osallistun myös kalsiumtasapainon säätelyn kun tuotan elimistöösi aktiivista D-vitamiinia ja kaiken tuon lisäksi sotkeudun vielä erytropoietiini tuotantoon, jotta luuytimesi tuottaisi riittävästi punasoluja ja jaksaisit painella hyvällä hemoglobiinilla tulevaisuudessakin. 

Onneksi Mara on jaksanut huolehtia kaikesta tuosta ja pieniä takaiskuja lukuunottamatta elimistö voi hyvin. Mieltä kuormittaa ahdistus siitä, että pienikin tulehdus ja kuume tai kuten minun tapauksessani sepsis, vie pohjan jo hankitulta kunnolta ja kaikki alkaa aina alusta nollasta tai jopa miinukselta. Elimistö siitä kyllä elpyy, kunhan vai saan mielen pysymään mukana matkassa. Yhtään sitä ei helpota se, että en nyt taas uskalla liikkua ihmisjoukoissa tai kyläillä mukavissa paikoissa. Hyljinnäestolääkitys meni tämän Noron aikana sekaisin ja nyt lääkepitoisuudet ovat niin suuret, että omaa immunopuollustusta ei käytännössä ole. Seinät alkavat kaatua päälle kun ulkonakin on huonot tiet liikkua. Hengitä Riitta, hengitä, kyllä se siitä taas lähtee. 

Viime yönä kaikki mietteet herättivät ja pitivät hereillä parisen tuntia. Toki mahakin oireili illalla syötyä iltapalaa, kun Noron kaikuja on vielä suolistossa. Siinä pimeää asuntoa kierrellessä ja ruokaa sulatellessa tuli mieleen Maran kaima eli isäni Martti, hän kuoli noin vuosi ja kolme kk sitten. Isän kautta ajatukset sitten siirtyivät miettimään eri uskontojen käsitystä kuolemasta. Uskonnoilla näyttää olevan suuri vaikutus ihmisten käsitykseen siitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

Kaikilla uskonnoilla on hieman erilaiset näkökulmat siihen mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta kaikissa uskonnoissa ruumis ja henki tai sielu erotetaan kahdeksi, joista ruumis mätänee ja henki tai sielu, jatkaa vaellusta jossain muodossa. Lähi-idässä syntyneet uskonnot juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat kaikki monoteistisiä uskontoja eli niissä uskotaan yhteen Jumalaan ja aikakäsitys on lineaarinen, Jumalan luoma, jolla on alku ja loppu. Ihmisen elämä on yksi, eikä ihmisen sielu tai henki siirry elämän jälkeen muualle.

Juutalaisuuden mukaan kuolessaan uskovat pääsevät Messiaan eli maailmanlopun tullessa paratiisiin ja jumalattomat joutuvat helvettiin. Juutalaisuudessa onkin tärkeää se kuinka ihmiset elämänsä aikana hoitavat Jumalasuhteensa, elävät uskonnon lakien ja sääntöjen mukaan, ei niinkään pohdinta siitä, mitä kuolemanjälkeinen elämä on. Kristinuskossa Messias odotus on muuntautunut Jeesus Nasaretilaisen tulemiseksi maan päälle viimeisenä päivänä ja silloin hän herättää kristityt kuolleet ja antaa heille mahdollisuuden iänkalkkiseen elämään. Paha vaiko pahat, sitä ei tarkkaan sanota, tuomitaan kadotukseen. Luterilainen kirkko opettaa kuten edellä ja katolilainen kirkko puolestaan niin, että sielu siirtyy kuoleman jälkeen kiirastuleen, jossa synnit puhdistetaan ennen taivaaseen pääsyä. Islam opettaa, että kaikki mikä tapahtuu, on Allahin tahto. Kuolemassa sielun uskotaan jättävän ruumis ja palaavan siihen jälleen ylösnousemuksessa, siirtyen paratiisiin. 

Kauko-idän uskonnoissa ajan käsitys on syklinen, ajalla ei ole alkua eikä loppua. Näin ei myöskään ole olemassa kuolemaa, johon ihmisen elämä loppuu. Hindulaisuus on kiinteä osa Intian kulttuuria ja historiaa, hindulaisuuteen synnytään ja sen mukaan eletään ja uskotaan sielunvaellukseen. Karman lain mukaan ihmisen uusi olomuoto määräytyy hyvien ja pahojen tekojen tasapainosta kuoleman hetkellä. Hindujen päämäärä on lopulta vapautua sielunvaelluksesta ja liittyä osaksi maailmansielua brahmania. Buddhalaisuuden mukaan ihmisen elämä on kärsimystä ja kuolemassa ihminen pyrkii vapautumaan siitä. Buddhalaisuudessa ihmisellä ei uskota olevan sielua eikä näin ollen uskota sielunvaellukseen. Kuollessaan ihminen kuitenkin siirtyy jonkinlaiseen välitilaan, josta syntyy uudelleen. Lopullisena päämääränä on saavuttaa nirvana, tila jota edes buddhalaiset eivät kykene selittämään, mutta jota kuvataan sammumisen tilaksi. 

Kiinan uskonnot eivät niinkään keskity kuoleman jälkeiseen aikaan vaan pyrkivät ohjamaan elämää ja antamaan siihen eettisiä ja moraalisia ohjeita. 

Varhaiskantaiset uskonnot ja uuspakanismi, kuten uusshamanismi, wicca tai druidismi ovat vahvasti sidoksissa luontoon ja niissä opetetaan luonnon kunnioittamista osana elämän kiertoa. Kuolemassa ihmisen henki jää osaksi yhteisöä ja henkien muistamien uhrilahjoin on osa uskonnon harjoittamista. 

Taidan kuitenkin kaiken tuon uskonnollisen (no sanonko joo, hömpän) jälkeen, ottaa loppukaneetin asialle tieteen maailmasta Esko Valtaojan sanoin:

"Atomimme tulivat aikanaan tähdistä ja sinne me joskus palaamme.

Me kaikki olemme osa jostakin suuremmasta.

Osa perheestämme, osa ihmiskunnasta, osa maapallosta, osa koko maailmankaikkeudesta.

Me tuomme oman osamme maailmankaikkeuden historiaan,

kohta 14 miljardia vuotta kestäneeseen kehitykseen.

Vaatimattomasta alusta syntyivät tähdet, Linnunrata, galaksit, Aurinko, maapallo, elämä ja lopulta ihminen.

Tuomme oman osamme maailmankaikkeuden tanssiin,

maailmankaikkeuden musiikkiin, joka kehittyy yhä kauniimmaksi ja ihmeellisemmäksi.

Mitä enempää ihminen voi toivoa kuin että hän on antanut oman kauniin osansa siihen musiikkiin, tehnyt maailmasta omalta osaltaan hieman parempaa paikkaa.

Niin että kuolinvuoteellaan voi kuiskata maailmankaikkeudelle kiitoksia.

Ja maailmankaikkeus kuiskaa takaisin, kiitoksia itsellesi.

Hyvää matkaa takaisin tähtiin."