Näin se meni, vuosi munuaissiirron jälkeen.
10.11.2019 Maramunun nimipäivänä, Martti isääni muistaen.
Isänpäivän iltana vuonna 2018 elämäni pelastettiin. Päivä oli 11.11., olimme käyneet isän haudalla ja appea juhlistamassa, telkkarissa oli tähdet parketilla, iltalääkkeet olin juuri ottanut ja valmistanut iltapalaksi kaksi leipää Kipparijuustolla ja kupin teetä. Ne jäi syömättä, kun puhelin soi. "Ootteletko munuaista?" No joo, 8 vuotta oon ootellut. "Nyt täällä ois, pakkaahan parin viikon kamppeet ja tule tänne päivystyspolille, ok?" En muista mitä siihen vastasin, mutta sen jälkeen huusin ja kiljuin, hokemalla munuainen, munuainen, munuainen ja miehenikin huomasi, että jotain suurta on nyt tapahtumassa. 12.11.2018 tehtiin suuri ja vaikea elinsiirtoleikkaus, akuuttivaihe sairaalassa, kotiin, toipuminen, tulehduskierre, kuntoutuksen aloittaminen ja hiljalleen vahvistuminen, näistä tarinoin aiemmin kirjoitetuissa blogiteksteissä.
Nyt kun muistelen mennyttä ja sitä kuinka ihanaa on kun ei tarvitse lähteä kolmea kertaa viikossa dialyysiin, ei ole pahaa oloa jokaisen hoitokerran jälkeen, eikä palele tai huippaa, tunnen suurta kiitollisuutta aivokuollutta elinluovuttajaa kohtaan ja olen hirvittävän onnellinen. Välillä se tuntuu siltä, että olenkohan minä oikeasti tämän ansainnut? Älkää toki kysykö mistä moiset ajatukset kumpuaa, ehkä se vain on osa sitä tapahtumien ketjua, mikä kuuluu toipumiseen vuosia kestäneestä dialyysihoidosta.
Tie nykyiseen olotilaan on ollut täynnä kuoppia, mutta onneksi vain pientä kiharaa. Muutaman virtsatieinfektion jälkeen sain estolääkityksen, joka auttoi ja tulehdukset saatiin aisoihin. Mahatauti, peräti Noro, tarttui sairaalasta erään infektiohoidon yhteydessä, siitäkin selvisin kun pääsin kotiin ja kotisairaala hoiti sekä antibioottitiputuksen että nesteytyksen, ihanaa palvelua, kiitos!
Toukokuussa olikin sitten seuraava isompi operaatio, toisenkin jalan varpaiden amputointi. Ensin tutkittiin verisuoniston tilanne, selvitettiin onko haavoilla edellytyksiä parantua. Ehkä on, ehkä ei, riski on iso, totesi verisuonikirurgi. Leikkaus sujui hyvin ja paraneminen alkoi hitaasti, mutta varmasti. Aluksi jouduin kävelemään kantakengällä ja koska tasapaino oli hirveän huono, kaaduin monta kertaa, kolme kertaa niin rajusti, että nahka kuoriutui polvista, paikoin sääristä ja käsivarsista. Hyvää kesää vain, ajattelin ja jatkoin sinnikkäästi menoani. Elokuussa oli haavat vihdoin parantuneet, erityiskiitos siitä annettakoon Oys:n kirurgian tiimin haavahoidon ammattilaisille, olette parhaita!
Kävelyharjoitukset alkoivat ensin kahdella kepillä, sitten yhdellä, vastikään olen kokeillut kepittä kävelyä tasaisella alustalla. Ulkona on lunta ja jäätä, joten keppi on näissä olosuhteissa vielä välttämätön. Kävely ja tasapaino vaativat lihasmassaa erityisesti jalkoihin ja keskivartaloon. Kuntoutus on elokuusta alkaen toteutunut noin kaksi kertaa viikossa ja sen tuella olen päässyt voimaantumaan. Kiitos Liisa!
Väitän edelleen, että vaikka kaikki varpaat puuttuvat, se ei ole invalidisoinut minua läheskään niin paljon kuin aiemmin tehty nilkan jäykistys. Jäykistys vaikuttaa niin tasapainoon kuin liikkumiseen epätasaisella alustalla ja portaissa. Tietysti nyt, kun varpaitakaan ei ole, invalidisoiva vaikutus on kertaantunut. Perhana vieköön, olkoon vain, onhan minulla vielä omat jalat, vaikkei kovin kummoset eikä ainakaan komiat.
Syyskuussa pääsin sydäntutkimukseen, sen piti olla vain normaali angiografia, jossa Sepelvaltimoita kuvannetaan. Niinhän se olikin, mutta, kun Sepelvaltimoista ei löytynyt mitään korjattavaa ja minulla kuitenkin oli jatkuvia oireita päättivät kardiologit, että aiheutetaan lääkeaineella maksimaalinen rasitus valtimoihin ja katsotaan miten käy. Helvetinmoinen kipu lävisti rintakehän ja luulin että nytkö ne oikeasti aiheutti minulle sen sydänkohtauksen, eivät aiheuttaneet. Kipua kesti varmaankin alle minuutin, mutta se kivun tunne säilyi, edelleen sitä ajatellessani voin tuntea puristuksen ja maistaa nitron maun kielellä. Lopputulos oli, ettei hoidettavaa löydy. Hyvää tuossa ilmeisesti oli se, että sydän sain kertaheitolla kokea maksimaalisen rasituksen eikä minun edelleen heikoilla lihasvoimilla saavuteta sellaista. Nyt kaikki kuntoilu sujuu pääsääntöisesti ilman sydänoireita. Niin, toki sitten valtimo jäi nivuseen vuotamaan ja vasta 19 tunnin kuluttua sain nousta ja kokeilla vuotaako se kävellessä tai vessassa tai syödessä. Ei onneksi vuotanut, mutta koska valtimoveri purkautuu nopeasti avoimesta suonesta, kannoin ulospäin näkyvinä komeina mustelmina kaiken sen kudoksiin uponneen verimäärän, vielä kuukausi operaation jälkeen.
Silmälääkärini, jolla olen käynyt viimeiset 18 vuotta, totesi, että näköni on parantunut. Nyt kun munuainen toimii ja puhdistaa kuona-aineet verenkierrosta monin verroin tehokkaammin kuin hemodialyysihoito, se näkyy myös silmissä. Upeaa!
Viime syksynä painoni oli laskenut pohjalukemiin. Minussa ei ollut enää lihaksia, eikä rasvaa. Nyt on molempia, on rasvaa, himpun verran liikaa, mutta on myös lihaksia. Kaiken kaikkiaan, joka ikinen lihas, rusto, nivel, säie ja solu, sunmitä niitä nyt onkaan on täyttynyt ja pullistelee ylpeänä, hyvinvoivana ja suloisen terveenä. Mitäs siitä jos vaatekoko on muutaman numeron suurempi tai kengän koko pari numero pienempi, kokonaisvaltainen hyvinvointi, rakkaus ja välillä ylitsevuotava onnentunne, antavat minulle sinnikkyyttä kuntoutua, tuovat elämääni valoa, voimaa ja tyyneyttä. Toivoisin kaiken sen hiljalleen näkyvän myös ulospäin ja leviävän ympärilleni.
Olen kerran, ehkä toisenkin kurkistanut sen kuilun yli, mikä erottaa eläväisten ja elottomien maisemat. Täysin varauksetta ja vilpittömästi sanon, etten missään nimessä ole nyt valmis kuolemaan, kuten luulin vuosi sitten käyvän. Nyt olen "terve", hitaasti palaudun ja voimistun. Näen värit kirkkaana ja muodot muhkeina. Olen onnellinen, olen henkisesti vahva, sopivasti ylpeä ja jalat tukevasti maassa. Vuoden aikana olen havainnoinut niin itseäni, kuin kaikkea ja kaikkia ympärilläni, paljon olen oppinut ja lempeää rauhallisuutta opetellut. Olen saanut kannustusta ja tukea, yhdessä on koettu ja nähty monenmoista. Harrastukset tuovat sisältöä, käsityöt, hopeamuotoilu, luonto, nuotioretket, konsertit, ulkoilu ja kirjallisuus, jäävät muistoihin.
Odotan päivä päivältä, sivu sivulta uusia tarinoita, hienoja seikkailuja, elän tätä päivää ja katson luottavaisin mielin tulevaan.
Isänpäivän iltana vuonna 2018 elämäni pelastettiin. Päivä oli 11.11., olimme käyneet isän haudalla ja appea juhlistamassa, telkkarissa oli tähdet parketilla, iltalääkkeet olin juuri ottanut ja valmistanut iltapalaksi kaksi leipää Kipparijuustolla ja kupin teetä. Ne jäi syömättä, kun puhelin soi. "Ootteletko munuaista?" No joo, 8 vuotta oon ootellut. "Nyt täällä ois, pakkaahan parin viikon kamppeet ja tule tänne päivystyspolille, ok?" En muista mitä siihen vastasin, mutta sen jälkeen huusin ja kiljuin, hokemalla munuainen, munuainen, munuainen ja miehenikin huomasi, että jotain suurta on nyt tapahtumassa. 12.11.2018 tehtiin suuri ja vaikea elinsiirtoleikkaus, akuuttivaihe sairaalassa, kotiin, toipuminen, tulehduskierre, kuntoutuksen aloittaminen ja hiljalleen vahvistuminen, näistä tarinoin aiemmin kirjoitetuissa blogiteksteissä.
Nyt kun muistelen mennyttä ja sitä kuinka ihanaa on kun ei tarvitse lähteä kolmea kertaa viikossa dialyysiin, ei ole pahaa oloa jokaisen hoitokerran jälkeen, eikä palele tai huippaa, tunnen suurta kiitollisuutta aivokuollutta elinluovuttajaa kohtaan ja olen hirvittävän onnellinen. Välillä se tuntuu siltä, että olenkohan minä oikeasti tämän ansainnut? Älkää toki kysykö mistä moiset ajatukset kumpuaa, ehkä se vain on osa sitä tapahtumien ketjua, mikä kuuluu toipumiseen vuosia kestäneestä dialyysihoidosta.
Toukokuussa olikin sitten seuraava isompi operaatio, toisenkin jalan varpaiden amputointi. Ensin tutkittiin verisuoniston tilanne, selvitettiin onko haavoilla edellytyksiä parantua. Ehkä on, ehkä ei, riski on iso, totesi verisuonikirurgi. Leikkaus sujui hyvin ja paraneminen alkoi hitaasti, mutta varmasti. Aluksi jouduin kävelemään kantakengällä ja koska tasapaino oli hirveän huono, kaaduin monta kertaa, kolme kertaa niin rajusti, että nahka kuoriutui polvista, paikoin sääristä ja käsivarsista. Hyvää kesää vain, ajattelin ja jatkoin sinnikkäästi menoani. Elokuussa oli haavat vihdoin parantuneet, erityiskiitos siitä annettakoon Oys:n kirurgian tiimin haavahoidon ammattilaisille, olette parhaita!
Kävelyharjoitukset alkoivat ensin kahdella kepillä, sitten yhdellä, vastikään olen kokeillut kepittä kävelyä tasaisella alustalla. Ulkona on lunta ja jäätä, joten keppi on näissä olosuhteissa vielä välttämätön. Kävely ja tasapaino vaativat lihasmassaa erityisesti jalkoihin ja keskivartaloon. Kuntoutus on elokuusta alkaen toteutunut noin kaksi kertaa viikossa ja sen tuella olen päässyt voimaantumaan. Kiitos Liisa!
Väitän edelleen, että vaikka kaikki varpaat puuttuvat, se ei ole invalidisoinut minua läheskään niin paljon kuin aiemmin tehty nilkan jäykistys. Jäykistys vaikuttaa niin tasapainoon kuin liikkumiseen epätasaisella alustalla ja portaissa. Tietysti nyt, kun varpaitakaan ei ole, invalidisoiva vaikutus on kertaantunut. Perhana vieköön, olkoon vain, onhan minulla vielä omat jalat, vaikkei kovin kummoset eikä ainakaan komiat.
Syyskuussa pääsin sydäntutkimukseen, sen piti olla vain normaali angiografia, jossa Sepelvaltimoita kuvannetaan. Niinhän se olikin, mutta, kun Sepelvaltimoista ei löytynyt mitään korjattavaa ja minulla kuitenkin oli jatkuvia oireita päättivät kardiologit, että aiheutetaan lääkeaineella maksimaalinen rasitus valtimoihin ja katsotaan miten käy. Helvetinmoinen kipu lävisti rintakehän ja luulin että nytkö ne oikeasti aiheutti minulle sen sydänkohtauksen, eivät aiheuttaneet. Kipua kesti varmaankin alle minuutin, mutta se kivun tunne säilyi, edelleen sitä ajatellessani voin tuntea puristuksen ja maistaa nitron maun kielellä. Lopputulos oli, ettei hoidettavaa löydy. Hyvää tuossa ilmeisesti oli se, että sydän sain kertaheitolla kokea maksimaalisen rasituksen eikä minun edelleen heikoilla lihasvoimilla saavuteta sellaista. Nyt kaikki kuntoilu sujuu pääsääntöisesti ilman sydänoireita. Niin, toki sitten valtimo jäi nivuseen vuotamaan ja vasta 19 tunnin kuluttua sain nousta ja kokeilla vuotaako se kävellessä tai vessassa tai syödessä. Ei onneksi vuotanut, mutta koska valtimoveri purkautuu nopeasti avoimesta suonesta, kannoin ulospäin näkyvinä komeina mustelmina kaiken sen kudoksiin uponneen verimäärän, vielä kuukausi operaation jälkeen.
Silmälääkärini, jolla olen käynyt viimeiset 18 vuotta, totesi, että näköni on parantunut. Nyt kun munuainen toimii ja puhdistaa kuona-aineet verenkierrosta monin verroin tehokkaammin kuin hemodialyysihoito, se näkyy myös silmissä. Upeaa!
Viime syksynä painoni oli laskenut pohjalukemiin. Minussa ei ollut enää lihaksia, eikä rasvaa. Nyt on molempia, on rasvaa, himpun verran liikaa, mutta on myös lihaksia. Kaiken kaikkiaan, joka ikinen lihas, rusto, nivel, säie ja solu, sunmitä niitä nyt onkaan on täyttynyt ja pullistelee ylpeänä, hyvinvoivana ja suloisen terveenä. Mitäs siitä jos vaatekoko on muutaman numeron suurempi tai kengän koko pari numero pienempi, kokonaisvaltainen hyvinvointi, rakkaus ja välillä ylitsevuotava onnentunne, antavat minulle sinnikkyyttä kuntoutua, tuovat elämääni valoa, voimaa ja tyyneyttä. Toivoisin kaiken sen hiljalleen näkyvän myös ulospäin ja leviävän ympärilleni.
Olen kerran, ehkä toisenkin kurkistanut sen kuilun yli, mikä erottaa eläväisten ja elottomien maisemat. Täysin varauksetta ja vilpittömästi sanon, etten missään nimessä ole nyt valmis kuolemaan, kuten luulin vuosi sitten käyvän. Nyt olen "terve", hitaasti palaudun ja voimistun. Näen värit kirkkaana ja muodot muhkeina. Olen onnellinen, olen henkisesti vahva, sopivasti ylpeä ja jalat tukevasti maassa. Vuoden aikana olen havainnoinut niin itseäni, kuin kaikkea ja kaikkia ympärilläni, paljon olen oppinut ja lempeää rauhallisuutta opetellut. Olen saanut kannustusta ja tukea, yhdessä on koettu ja nähty monenmoista. Harrastukset tuovat sisältöä, käsityöt, hopeamuotoilu, luonto, nuotioretket, konsertit, ulkoilu ja kirjallisuus, jäävät muistoihin.
Odotan päivä päivältä, sivu sivulta uusia tarinoita, hienoja seikkailuja, elän tätä päivää ja katson luottavaisin mielin tulevaan.
Yksi meistä on jälleen poissa, dialyysihoito ei meitä aina auta, elinsiirto useimmin.
Kiitos.
Hyvä juttu, Onnea!
VastaaPoista