Haju, sairaalan haju

Pääsen kotiin, riisuudun,

              menen suihkuun.

      Lysähdän suihkun nurkkaan,

               painan selkäni kylmiin kaakeleihin,

                              kuuma vesi, 

ryöppyää syliini

                  kunnes kyyneleet virtaavat poskilleni,

      eikä niitä enää vedestä erota.

Tuon runon kirjoitin joitakin vuosia sitten kun pääsin sairaalasta pitkän hoitojakson jälkeen, olin täysin loppu. Fyysisesti ja henkisesti. Muisto tuosta hetkestå puistattaa ja itku tulee vieläkin, säälin sen hetkistä minää, hetken olin siinä kuopassa, itkin yksin, itkin salaa ja itkin. Sitten olo helpotti ja elämä jatkui. Oikeastaan on hyvä muistaa tuo hetki nyt, kun jalan kuntoutumisen ennustetta ei uskalleta antaa, eikä itkukaan tule. 

Olen kuitenkin kotona! Olen käynyt suihkussa, eikä sairaalan haju enää vaivaa. Onko sairaalan hajussa kyse sairaiden ihmisten hajusta, ulosteiden, virtsan, veren, lääkeiden, ruuan, henkilökunnan ja rakenteiden ominaistuoksusta? Sekoituksesta, jonka jokainen sairaalassa ollut tunnistaa ja jota jokainen terve ihminen kavahtaa. 

Sairaanhoitaja tulee liki, kasvot lähelle kasvojani. Haistan tupakan ja tervaleijonan, yököttää. Nyt tuoksuu kukkaset, kevyt päivätuoksu, okei minulle, mutta entäs jos olisin allerginen. Yksi niistä ei käytä deodoranttia, hiki haisee voimakkaalle, minä pystyn kääntämään päätäni, ei tarvitse haistella tuota ihmistä. Kaikki eivät pysty, heidän päänsä ei käänny, he ovat noiden hajujen armoilla. 

Hajuton sairaala, ohjeet vierailijoille, tule ilman hajusteita.