Kaihileikkaus, alusta loppuun!

Joskus on vaikea tietää omaa parastaan. Kannataako näitä silmiä nyt operoida? Entäs jos en sen jälkeen näe mitään? Pelottavaa. Moni muukin asia saattaa olla pelottavaa. Hetki, jolloin tiedät, että oman itsensä kuuntelu ja kehon merkkien huomioiminen olisi järkevää ja tarpeellista, mutta jokin pitää kiinni halussa olla vahva, olla särkymätön. Meistä kukaan ei kuitenkaan ole. Toisella pettää sydän, toisella silmät, jollakin on ongelmia munuaisten kanssa, toisella katkeaa jalka. Me murrumme, fyysisen tai psyykkisen sairauden alla. 

Kaihileikkauspäivänä lähden hyvän ystäväni kanssa kohti Silmäkirurgista päiväyksikköä, kello on 7.10. Menee vain hetki ja minut kutsutaan hoitajan vastaanotolle. Lyhyt esihaastattelu, kolmet kirpähköt tipat silmiin ja odottelemaan lääkäriä. Lääkärin suhteen onnittelen itseäni, harvalla silmätautien erikoislääkärillä on tilillään vähintäänkin 20 000 kaihileikkausta. Olen rauhallinen ja luotan lääkäriini, kello on 8.10. Vielä lisää tippoja ja odottelemaan toimenpiteen alkua. 

Huone, jossa leikkaus tapahtuu on hieman tavallista vastaanottohuonetta kookkaampi ja sen hallitseva elementti on hammaslääkäristä tutun näköinen tuoli. Hoitaja on ystävällinen ja ohjaa minut istumaan tuolille. hetken aikaa hän puhelee rauhoittavasti ja sitten kallistetaan tuolia, etsitään hyvä päänasento ja aloitetaan leikkausvalmistelut. Kello on 8.30. Ensin silmän ympärys pestään, allergiani huomioidaan ja käytetään sopivaa pesuainetta. Silmiin myös laitetaan puudutustippoja. Kaikki hyvin. Toinen hoitaja tulee mukaan, pukee steriilit varusteet ylleen ja aloittaa peittelyn. Rinnan päälle laitetaan happiletku, jonka päässä on esim. mehunkeitosta tuttu ratti. Kätevä patentti, jolla happi leviää tehokkaasti steriilin liinan alla kohti nenää. Tuijotan suoraan ylöspäin, muovipussin näköinen osa steriiliä liinaa liimautuu silmän ympärille ja muu osa liinaa levitetään peittämään ylävartaloni. Ilmatiet tarkastetaan, eikä paniikin tunnetta tule. Luomet ja ripset vedetään kalvolla pois silmän päältä. Silmä pestään. Olen valmis lääkärin aloittaa.

Lääkäri tulee paikalle ja pyytää kääntämään päätä hiukan ja pitämään katseen mahdollisimman tiiviisti yläpuolella olevissa valoissa. Valot ovat kirkkaat, mutta teen kuten on käsketty. "Kosketan hiukan silmän pintaa, onko kipua?" En tunne mitään. Hän aloittaa, tekee pienen viillon ja lisää puudutetta. Sitten ei enää puhella, klassinen musiikki soi taustalla ja hän hoitaa leikkauksen noin kymmenessä minuutissa. Kertaakaan ei käy kipeää, hieman valot välkkyvät ja näkyy punaisia ja valkoisia värejä. Hengittelen rauhallisesti ja sitten homma on jo ohi. Sovimme, ennen leikkauksen alkua, että toinen silmä leikataan samalla jos kaikki menee hyvin. Ja näin käy, uudet steriilit peittelyt, pesut ja sama homma. Lopuksi kiitän ja lääkäri kiittää minua yhteistyöstä, olin esimerkkillisen rauhallinen toimenpiteen ajan. Kello on 9.15.

Hetkeksi menemme ystäväni kanssa istumaan huoneeseen, jossa on välipalaa ja kotihoidosta kertova filmi. Sitten minut vastaanottanut hoitaja anataa kotihoito-ohjeet ja pääsemme lähtemään, kello on 10.00. Minä kauniina kärpässilmineni ja ystäväni autokuskinani. Vielä koukkaus apteekin kautta, kahdenlaisia silmätippoja, ja sitten kotiin. Halaan ystävääni kiitokseksi ja annan hänelle vantuut, paksut ja lämpöiset, heijastinlankaa, hyvät Eetun kanssa ulkoiluun.

Kotihoito alkaa seuraavana päivänä ja nyt pitää vain saada aika kulumaan, huonolla näöllä, kirkkaiden valojen sekamelskassa ja silmäsuojat päässä, seuraavaan aamuun. Onneksi olin varautunut ja hankkinut kevyttä, pikkutuhmaa, kuuntelukirjallisuutta 40 tunnin verran. Ystäväni huolesta (kateudesta) välittämättä, silmät kiinni ja kuuntelukirjaa kuuntelmaan. Näin kului leikkauspäivä. Ensimmäinen päivä leikkauksen jälkeen oli vielä melko ankea. Silmät olivat valonarat ja tippojen tiputtelu viisi kertaa päivässä vaati keskittymistä. Kuitenkin, kaikkein hienointa oli, kun otin silmäsuojat aamulla pois ja kylpyhuoneen valkoiset kaakelit häikäisivät. Nauroin ääneen. Uskomatonta, toki tiesin, että ne ovat valkoiset mutta että näin valkoiset. Samoin oli seinien valkoisuus, siniset ja turkoosit, violetit ja vihreät värit. Uskomatonta mikä kirkkaus. Toisena päivänä näin jo katsoa televisiota, kävin ulkoilemassa tiiviit aurinkolasit päässä ja varovasti suihkussa, niin ettei shampoota mennyt silmiin. Illalla nauroin ääneen katsellesani omistaamani, kuvataiteilija Jussi Pykyn maalausta, mitä kaikkea uutta sieltä "metsän peitosta" minulle nyt avautuikaan. Upeaa! Kolmas päivä yllätti minut taas, tarvitsin pluslaseja entisten miinuslasien sijaan. Näen hyvin kauas, mutta lähelle näkemisessä on haasteensa. Onneksi en saa meikata pariin viikkoon, hmmmm, mitenhän sekin onnistuu!

Onneksi voitin pelkoni ja lähdin leikkaukseen. Älä sinäkään pelkää oll heikko, älä pelkää pyytää apua. Meillä kaikilla on kohta, jossa tuntuu välillä pahalta. Sen myöntäminen antaa voimaa ja paraneminen voi alkaa. 

Siihen asti kun kuolemme, on meillä elämä.