Vihlontaa

Tämä on taas se päivä, jolloin menneeseen voi palata ja tulevaisuutta odottaa. Voi muistaa hyvät asiat ja himmentää muistin unohdukseen kaiken pahan, voi kertoa itselleen, että tuleva vuosi menee hienosti ja asiat järjestyvät. Sehän niillä on tapana tehdä. Hartioissa tuntuu menneen vuoden taakka, en millään muotoa voi unohtaa kaikkea vaikeaa, kaikkea ikävää mitä vuoden aikana tapahtui. Isän kuolema, oma sairastelu, jalan operointi, läheisten vaikeudet, kaikki itkut ja naurut. En myöskään halua unohtaa niitä hauskoja ja upeita hetkiä perheen ja ystävien kanssa. Pieniä reissuja, hyvää ruokaa, iloisia ihmisiä, naurua ja itkua. Vaaka kallistelee puolelta toiselle, mutta ei onneksi jää makaamaan kumpaankaan äärilaitaan.  Yllätys yllätys, tasapaino, se taitaa sittenkin olla olemassa.   Selailin tänään vanhoja tiedostoja ja löysin kymmenen vuotta sitten otetun kuva rakkaista ystävistä. Jaoin kuvan siinä mukana olleille ja kaikkia vähintäänkin hymyilytti. Muistot tulvivat ja hyvä...

Kuukausi meni kuin sumussa. Ei jaksanut keskittyä arkipäivän askareisiin. Pyykit kasaantuivat, ruoka oli mitä sattui kaapissa olemaan. Kaupassa käytiin kun oli pakko jotain hakea. Aika meni kuitenkin, tehtiin töitä, käytiin sairaalassa isän luona, huolehdittiin äidin tarpeista. Sitten isä oli poissa.  Ikuisuus on hyvin lähellä, vain sydämen matkan päässä. Kuinka se aika menikään niin nopeasti? On vain kuukausi siitä, kun isä vietiin yöllä ambulansilla sairaalaan. Sydänkohtaus. Kaksi viikkoa sinnikäs ja monesta selvinnyt, periksiantamaton isäni taisteli, kunnes elimistö antoi periksi. 86 -vuotta, ihmisen ikä, numeroita joita toistelemalla yritämme vakuuttua siitä, että isä oli jo elänyt pitkän elämän ja aika oli tullut täyteen. Silti on suru ja kaipaus läsnä, joka päivä.  Kuoleman tullessa lähelle nousee mietteisiin oma kuolema, sen läheisyys. Kuinka ohut onkaan se seinämä, joka miedän olemassaolon ja olemattomuuden rajaa. Seinämä, joka voi murtua yhdessä ...