Minä ja Maramunu, osa 9.

Joskus tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa. Vuosi on alkanut juuri niin, hissukseen ja odottelen. Liian helppo on heittäytyä sohvalle pötköttelemään, avata telkkari, tuijottaa enemmän ja vähemmän heikkoja ohjelmia, joskus toki hyviäkin. Lukea, kuunnella musiikkia ja äänikirjoja, kutoa. Alkuvuosi on ollut tuollaista aikaa. Puoliteholla etenemistä.

Kolmen ensimmäisen tammikuun viikon aikana olen lukenut tai kuunnellut kuusi kirjaa (kts. https://vihlontaa.blogspot.com/p/luettua-ja-lukemattomi.html ) olen kutonut lapaset ja pipon, sukat ja toisenkin pipon ( https://vihlontaa.blogspot.com/p/kasit.html ) Seuraava on jo aluillaan. Ainakin sormien ja käsien hienomotoriikka on näin tullut harjoitettua. Olen myös siivonnut laatikoita ja kaappeja, läpi on tullut käytyä vaatteet ja korut, laukut ja kengät, pipot ja lapaset, kirjat, työhuoneen hyllyt, lääkelaatikot, kuiva-ainekaapit jne. Vielä niitä riittää. Samalla tulee tehtyä kumartelua, kurkottelua, seisomista, kävelyä ja muita rankaa ja lihaksia notkeuttavia ja vahvistavia liikkeitä. Hyötyliikuntaa parhaimmillaan.

Fysioterapia on onneksi myös alkanut ja kuntoutuminen edennyt mukavasti. Jalkojen lihasvoima on edelleen heikko ja hikeä pukkaa punttiharjoitusten lomassa, mutta harjoittelua olen jaksanut aloittaa ja jopa lähes päivittäin toteuttaa. Ulkona on liian kylmä lähteä liikkumaan, pitemmät kävelyt ovat rajoittuneet sairaalan käytäviin, markettikäynteihin ja yhteen piipahtamiseen keskustan kauppakeskuksessa. Ei siis ehkä ole ihmekään, että seinät välillä tuntuvat kaatuvan päälle. Olen kuitenkin tietoisesti valinnut tämän varovaisen tien. Pidän rajana lähteä enemmän ihmisten pariin vähintään sitä kolme kuukautta, joiden sanotaan olevan elinsiirron jälkeen ne kaikista riskialteimmat.

Älyllisen tekemisen kato ja jos vielä kaiken lisäksi siihen olotilaan totun, on yksi huoli tällä hetkellä. Innolla odottamani Munuais- ja maksaliiton Kokemusohjaaja koulutus meni ohitse, mistä olen vieläkin todella harmissani. Luulin, että asia oli ja syksyllä sovittu liiton paikallisen työntekijän kanssa, mutta hänellä olikin asiasta toinen käsitys. Näin jäin koulutuksesta ulkopuolle, mutta jakelen tätä kokemustani nyt vaikka sitten tämän blogin kautta.

Jotain muuta, mielenkiintoisempaa tulee eteeni, näinhän se aina menee.

Alkuvuodesta minulta poistettiin dialyysikatetri, jonka kautta hemodialyysihoidot tein. Se oli ollut paikoillaan reilut kolme vuotta ja kuten arvata saattaa kiinnittynyt tiukasti verisuoniin ja kudoksiin. Yleensä sen poistaminen sujuu nopeasti ja on, kuten anestesialääkäri meni harmittavasti ennen parempaa tietoaan sanomaa, ”helppohomma”. Minun katetrini vaati hieman enemmän askartelua, yleensä katetrin sekä laittaa että poistaa anestesialääkäri ja näin oli suunnitelma. Hän ei kuitenkaan hyvästä yrityksestä saanut sitä irti, joten sattumoisin vapaana ollut sydän- ja thoraxkirurgi kutsuttiin apuun. Hänen otteensa hommaan oli erilainen (Paljon edellistä hellemmät kädet, ehkä kirurgeilla on, harvoin olen ollut hereillä leikkauksissa niin en osaa sanoa.) ja niinpä hän uskalsi vetää katetrin pois, rauhallisesti, mutta varmoin ottein. Hieman siinä sydän muljahteli, katetrin pää menee suoraan sydämen oikeaan eteiseen, mutta tunne meni nopeasti ohi. Siinä jutellessa paljastui myös hauska yksityiskohta, hänen serkkunsa on naimisissa minun serkkuni kanssa. Sellainen pieni paikka se Oulu on.

Sitten tapahtui kummia, jalkapohja repesi. Kyllä vain, se vain poksahti auki kahdesta kohtaa ja vielä kolmannesta kun haavalappujen liima ärsytti liikaa jo ennestäänkin paperin ohutta ihoa. Ahdistavaa. Todennäköisesti tämä johtui siitä, että vasemmassa jalassa on vielä aika ajoin turvotusta ja välillä taas ei ole ja sitten taas on. Iho ei enää kestänyt painetta mikä siihen kohdistui ja päätti ratkaista asian repeämällä kahtia. Nyt on kyynärsauvat taas käytössä keventämässä jalkapohjaan suuntautuvaa painetta ja ensi viikolla yritän saada maksusitoumuksen tukisukkia varten. Myös oikean jalan ongelmakohta ärtyi. Pikkuvarpaassa on vuosia ollut pientä hankaumaa ja kuivaa rupea, mutta nyt sen alle olikin päässyt bakteeri, josta seurauksena märkivä haava, syvä kuoppa ja kädet ristissä, että se ei ole mennyt luuhun saakka. Jos näin on käynyt, jo aiemmin ortopedin kanssa laadittu suunnitelma joudutaan toteuttamaan ja se tarkoittaa varpaiden amputointia myös oikeasta jalasta. Ensin kokeillaan antibiootilla kuinka käy.

Kaikkien näiden probleemien keskellä ei juurikaan ole väliä sillä miltä näyttää. Posket ovat pyöreät edelleen ja kynnet kasvavat, mutta hiukset ei. Saattaa myös olla sitä, että kahdella kolmesta vaihdevuosi-ikäisestä naisesta hiukset ohenevat voimakkaasti ja hiuslaatu muuttuu. Kaikkea ne hormonit tekevätkin. Välillä tuntuu, että peruukki ei olisi ollenkaan hassumpi vaihtoehto, ainakin osittaiseen käyttöön. Vielä ajatus on ihan ajatteluasteella ja saattaa jäädäkin, mutta palaan asiaan jos päätän sen kanssa edetä. Kasvot ovat osin edelleen pyöreät kortisonin vaikutuksesta, mutta kyllä minulle tuo ruokakin taas maistuu. Taitaa jo maistua vähän liikaakin, kun paino hivuttautuu hiljalleen ylöspäin. Toisaalta olen laihtunut dialyysiaikana ja viimeisten neljän vuoden ajan entisestään kuihtunut, joten on ihana syödä kun ruoka maistuu ja hyvä vaikutus näkyy niin lihaksissa kuin veriarvoissakin.

Ja lopuksi jotain ihanaa!

Hopeamuotoilijat kurssi on alkanut ja saan taas toteuttaa itseäni erilaisten kädentöiden parissa.