Maramunu ja minä, osa 2

Makaan sairaalasängylläni ja katselen kuinka kattorakenteet vilisevät silmieni editse. Ollaan matkalla kohti leikkaussalia. Hiljaa, minä agnostikko, ristin käteni ja pyydän apua maailmankaikkeuden voimista. Tunnen, että isä on lähellä, melkein tasan vuosi sitten isän sairaudet etenivät nopeasti ja  hänen kuolemansa oli yllättävä, vaikkakin tiedostettu. Mietin käykö minulle nyt samoin, näenkö rakasta tytärtäni ja miestäni enää koskaan, mutta tämä valinta oli jo tehty ja me kaikki tiesimme mitä se pahimmassa tapauksessa voi tarkoittaa.

Leikkausalin ovet avautuvat, kuten niin usein ennen tätä. Henkilökuntaa näyttää olevan paljon, osa esittäytyy, osa ei. Niistä jotka ennen leikkausta kävivät moikkaamassa, on jäänyt hyvä muisto, toiset ovat vain vihreitä hahmoja jossain mieleni perukoilla. Nämä leikkaussalin sankarit tekevät vaativaa ja raskasta työtään tarvittaessa vuorokauden ympäri. Heitä on valiojoukko, joka on niin pieni, ettei särkymävaraa ole. He ovat alansa huippuja, joiden vastuulla on koko Suomen elinsiirtojen onnistuminen. Kunnioitan heitä suuresti.

Tiimin lääkärit, ovat totta vie, neroja myös ja ensimmäisenä esiin astuu tehokas anestesialääkäri. Hän haluaa laittaa kyynärvarteeni valtimotipan, jonka kautta seurataan keskeytyksettä mm. verenpainetta,  koko operaation ajan. Pienten, mutta kipeää käyvien tolskailujen jälkeen tippa on paikoillaan ja todisteena siitä on nyt komea mustelma käsitaipeessa. Seuraavaksi käydään läpi tsekking-lista, kuka pöydällä pötköttelee, mitä leikataan, mitä lääkkeitä käytetään jne. En keskity siihen enempää. Ja sitten seuraa nukutus. Hän haluaa, että nukahdan hitaasti, joten ehdin siinä nukutusaineen virratessa elimistööni vielä lähettää halaukset kaikille rakkailleni. Juuri ennen kuin nukahdan, ajatukset eivät ole niin levollisen mitä ne tuossa tilanteessa olisi hyvä olla. Kerran, aiemman nukutuksen yhteydessä muistan kuinka anestesialääkäri sanoi, mieti mukavia asioita, sitten, salissa hiljaisuus, potilas nukahtaa. Kaikki pysähtyi ja sain nukahtaa rauhalliseen hiljaisuuteen. Nyt oli erilaista, mutta vihdoin nukuin.

Seuraavia asioita en ole ollut itse todistamassa. Näin se jotenkin menee. Hoitajat riisuvat minulta housut, asentavat virtsakatetrin, pesevät leikkausalueen, valmistavat instrumentit ja kutsuvat kirurgin paikalle kun olen valmis. Ja leikkaus alkaa. Olisi mielenkiintoista nähdä oma leikkaus videokuvattuna, mutta ehkäpä näin on parasta. Liika tieto ahdistaa ja siihen on turha enää palata, katsotaan eteenpäin ja se mikä merkitsee on tämä hetki. 

Munuainen on ollut kylmä-elinliuossäilytyksessä 24 tuntia. Siirtoelin on parhaillaan silloin, kun säilytysaika on mahdollisimman lyhyt, nykyään katsotaan, että aikaa on 36 tuntia irrotuksesta. Mitä pidempi säilytysaika on sitä enemmän munuaiseeen muodostuu mikroskooppisia vaurioita, jotka kyllä yleensä korjaantuvat, mutta silloin munuainen käynnistyy viiveellä ja voi esiintyä hyljintäreaktioita.

Leikkaus on vaikea ja suhteellisen pitkä normaaliin tilanteeseen nähden, mutta kuten muistatte, riskipotilas! Verisuonet olivat olleet kalkkeutuneet ja niiden ompeleminen haastava juttu. Myös sydän antoi toimintavaroituksen leikkauksen kuluessa. Tässä kuitenkin ollaan, joten siitä selvittiin, kuten leikannut kirurgi jatkossa totesi.