Pyhäinpäivänä kirkossa

Olin eilen kirkossa. Oli Pyhäinpäivä, jolloin seurakunta muistaa kirkkovuoden aikana kuolleita seurakuntalaisia. Kirkko oli täynnä, oli selvästi lähdetty paikalle koko perheen voimin. Sukua oli paikalla monessa polvessa kuulemassa kun vuoden aikana kuolleen rakkaan nimi vielä kerran kirkkokansalle sanottiin. Sitten sytytettiin kynttilä ja vietiin se läheisen haudalle. 

Kaunis tapa, mutta pitkä ja puuduttava tilaisuus.

Mietin siinä takapenkillä istuessani monenelaista. Miksi ihmiset lukevat ja katselevat virsikirjaa, mutta eivät kuitenkana laula niitä tuttuja lauluja, kuten Maankorvessa kulkevi lapsosen tie, joita me kaikki osaamme ja ihan varmasti tuo päänsä painanut kirkkokansa ainakin osaa? Onko kristillinen kasvatus vienyt ihmisiltä osallistumisen ilon ja antanut tilalle nöyristelevän asenteen, enhän minä kun enhän minä kun enhän minä osaa laulaa. Laulaa osaavat kaikki, miksi pitäisi hävetä omaa ääntään, jonka kristityt mieltävät Jumalan heille antaneen, eikö Jumala haluaisi kuulla siltä käytettävän ja kirkossa laulettavan. 

Voi hyvänen aika, tuolla miehellähän on punainen takki! Hurraan mielessäni, onhan koko muu seurakunta pukeutunut mustaan. Suomalaisen perusuniformu ja turvaväri, musta, joka korostaa valkoista ihoa, tekee uurteista terävämpiä ja antaa luvan sulautua joukkoon. 

Ai kauheaa nyt lapsi kitisee, samalla penkillä istuvat liikehtivät levottomasti ja ajatuskuplat heidän päänsä päällä kertovat huolesta, häpeästä, ärtyisyydestä, mutta hei, eikö Jeesus sanonut anatakaa lasten tulla minun tyköni, sillä sellaisten on Jumalan valtakunta.

Kyllä, niin vain voi kristittykin olla suvaitsematon, arvosteleva ja toimia täysin vastoin Jeesuksen opetuksia.

Nyt puhuu suntio, hän lukee raamatun tekstiä eli Jumalan sanaa. Ilmestyskirja se on mutta jakeet ja säkeet menivät ohi. Korviini tarttuu kuitenkin kohta, jossa puhutaan puusta, joka tuottaa satoa 12 kertaa vuodessa, uusi sato joka kuukausi. Siis onko kuukausikalenteri ollut ajan mittana jo raamatun kirjoittamisen aikaan? Raamattua toki kirjoitettiin satoja vuosia. mutta asia jäi vaivaamaan. Niinpä se piti selvittää. G.J. Whitrown kirjassa Time in History, suomenettu Ajan historia kerrotaan, että muinaisen astronomian tutkija professori Willy Hartner tuli siihen tulokseen, että nk. uusi avestakalenteri otettiin käyttöön 21.3.503 eKr/eaa. Tässä kalenterissa vuosi käsitti 12 kuukautta ja jokainen kuukausi 30 vuorokautta, lukuunottamatta kahdeksatta kuukautta, jossa oli 35 vuorokautta. Tässäpä lyhyesti selitys siihen, miksi jo Ilmestyskirjassa puhutiin kuukausista, joskin voi olla, että ne tuossa yhteydessä sittekin tarkoittivat jotain vertauskuvallisempaa. 

No niin, ei mennyt kirkkokäynti hukkaan, aina oppii uutta. 

Suomessa on uskonvapaus ja vapaus olla uskomatta kuuluu siihen. Usein ihmiset kaipaavat jotakin yhteistä, korkempaa voimaa, johon voivat vedota, turvata, jota voivat kritisoida, arvostaa ja arvostella. Maailmassa on uskontoja ja erilaisia uskonnollisia liikkeitä satojatuhansia. Nettiä selailessa saattaa törmätä niin pakanasivuihin kuin aurinkouskontoon. Suomessakin löytyy yli tuhat uskonnollista yhteisö ja sellaista liikettä, lahkoa, järjestöä ja organisaatiota, joiden toimta-ajatus pohjaantuu jollaikin tavoin uskonnolliseksi luokiteltuun perinteeseen. Tästä löytyy lisätietoa www.uskonnot.fi sivuistolta. 

Onneksi on mahdollisuus olla uskomatta, saa elää tätä päivää ja kun kuolee on mennyt. Suru läheisen menttämisestä ei ole sama kuin uskonto tai uskominen. Suru on konkreettinen tunne, se tuntuu sydänalassa puristuksena, se nostaa kyyneleet silmiin, nostaa pintaa erilaisia muita tunteita, kuten raivoa, iloa tai haikeutta. Suru läheisen menttämisestä tuntuu pitkään, mutta aika auttaa siitä eteenpäin. Elämä on syntymisen ja kuolemisen välillä, ei unohdeta sitä. Eletään kun vielä ollaan täällä, kukin omilla tavoillaan, mutta yhdessä toisten kanssa.