Vihlontaa

Tämä on taas se päivä, jolloin menneeseen voi palata ja tulevaisuutta odottaa. Voi muistaa hyvät asiat ja himmentää muistin unohdukseen kaiken pahan, voi kertoa itselleen, että tuleva vuosi menee hienosti ja asiat järjestyvät. Sehän niillä on tapana tehdä. Hartioissa tuntuu menneen vuoden taakka, en millään muotoa voi unohtaa kaikkea vaikeaa, kaikkea ikävää mitä vuoden aikana tapahtui. Isän kuolema, oma sairastelu, jalan operointi, läheisten vaikeudet, kaikki itkut ja naurut. En myöskään halua unohtaa niitä hauskoja ja upeita hetkiä perheen ja ystävien kanssa. Pieniä reissuja, hyvää ruokaa, iloisia ihmisiä, naurua ja itkua. Vaaka kallistelee puolelta toiselle, mutta ei onneksi jää makaamaan kumpaankaan äärilaitaan.  Yllätys yllätys, tasapaino, se taitaa sittenkin olla olemassa.   Selailin tänään vanhoja tiedostoja ja löysin kymmenen vuotta sitten otetun kuva rakkaista ystävistä. Jaoin kuvan siinä mukana olleille ja kaikkia vähintäänkin hymyilytti. Muistot tulvivat ja hyvä...

Kuukausi meni kuin sumussa. Ei jaksanut keskittyä arkipäivän askareisiin. Pyykit kasaantuivat, ruoka oli mitä sattui kaapissa olemaan. Kaupassa käytiin kun oli pakko jotain hakea. Aika meni kuitenkin, tehtiin töitä, käytiin sairaalassa isän luona, huolehdittiin äidin tarpeista. Sitten isä oli poissa.  Ikuisuus on hyvin lähellä, vain sydämen matkan päässä. Kuinka se aika menikään niin nopeasti? On vain kuukausi siitä, kun isä vietiin yöllä ambulansilla sairaalaan. Sydänkohtaus. Kaksi viikkoa sinnikäs ja monesta selvinnyt, periksiantamaton isäni taisteli, kunnes elimistö antoi periksi. 86 -vuotta, ihmisen ikä, numeroita joita toistelemalla yritämme vakuuttua siitä, että isä oli jo elänyt pitkän elämän ja aika oli tullut täyteen. Silti on suru ja kaipaus läsnä, joka päivä.  Kuoleman tullessa lähelle nousee mietteisiin oma kuolema, sen läheisyys. Kuinka ohut onkaan se seinämä, joka miedän olemassaolon ja olemattomuuden rajaa. Seinämä, joka voi murtua yhdessä ...

Näyttää pahasti siltä, että blogini profiloituu sairaalamailmaan ja erilaisiin kohtaamisiin sairauksien kanssa. Antaakohan se sellaisen kuva, että en juuri muuta tee kuin sairastan tai kuljen sairaalassa toimenpiteestä toiseen? Ehkä se antaa, niille jotka eivät minua tunne. Eikä se toki niin ole, ne vain ovat asioita, joista haluan teidän kuulevan ja joista haluan mieleipiteitäni kertoa. Tällä viikolla, olen joutunut läheisen ihmisen mukana kulkemaan Oulun kaupunginsairaalan.  Tässä sairaalassa on useita osastoja ja valtava, korkea aulatila, jossa harvoin näkee ketään. Aula kuitenkin mehdollistaa sen, että osastojen huoneissa on sijainnista riippuen ikkunat, joko sinne isoon sisäaulaan tai ulos pihalle.  Sairaalaan ja osastolle, jossa äidit, isät, mummut ja papat, rakkaat hoidetaan. Osatolle, jossa annetaan oireenmukaista hoitoa ja hoivaa, ei niinkään enää parantavaa tai kuntouttavaa hoitoa.  Osatolla on paljon huoneita ja paljon potilaita. Pienessä huoneessa on ...

Joskus on vaikea tietää omaa parastaan. Kannataako näitä silmiä nyt operoida? Entäs jos en sen jälkeen näe mitään? Pelottavaa. Moni muukin asia saattaa olla pelottavaa. Hetki, jolloin tiedät, että oman itsensä kuuntelu ja kehon merkkien huomioiminen olisi järkevää ja tarpeellista, mutta jokin pitää kiinni halussa olla vahva, olla särkymätön. Meistä kukaan ei kuitenkaan ole. Toisella pettää sydän, toisella silmät, jollakin on ongelmia munuaisten kanssa, toisella katkeaa jalka. Me murrumme, fyysisen tai psyykkisen sairauden alla.  Kaihileikkauspäivänä lähden hyvän ystäväni kanssa kohti Silmäkirurgista päiväyksikköä, kello on 7.10. Menee vain hetki ja minut kutsutaan hoitajan vastaanotolle. Lyhyt esihaastattelu, kolmet kirpähköt tipat silmiin ja odottelemaan lääkäriä. Lääkärin suhteen onnittelen itseäni, harvalla silmätautien erikoislääkärillä on tilillään vähintäänkin 20 000 kaihileikkausta. Olen rauhallinen ja luotan lääkäriini, kello on 8.10. Vielä lisää tippoja ja odottelemaa...

Sairausloma eli virka-/työvapaa on näin kunta-alalla tysöskentelevän oikeus työkyvyttömyyden sattuessa. Alla suora lainaus asiasta KVTES:n eli Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaan. "Viranhaltijalla/työntekijällä on oikeus saada virka-/työvapaata (sai­rauslomaa), jos hän on sairaudesta, vammasta tai tapaturmasta johtuvan työkyvyttömyyden vuoksi estynyt hoitamasta virkaansa/työtään" KVTES  Tiesittehän, että sairauslomalla saa mennä töihin! Ei ole pakko sairastaa, jos tuntuu, että voisi hoitaa joko kokonaan työnsä tai ainakin osan työtehtävistä. Nykyään jo fiksut lääkärit kirjoittavat sairauslomatodistukseen mahdollisuudesta keskeyttää sairausloma ja palata aiemmin töihin. Minäkin sain tähän pitkään sairauslomaan tämän lausekkeen. Jalkaleikkaus meni sen verran hyvin, että en tarvinnut antibioottia tai pitkää sairaalahoitoa, mutta jalan pitäminen kohoasennossa ja lepuuttaminen useita kertoja päivässä, estää palaamisen työpaikalle. Sairausloma jatkuu ja ...

Taas on siirrytty talviaikaan. Ikkunasta avautuva maisema on harmaa, koko tienoo peittyy usvaisen harmauden alle. Autojen valot kiiltävät märällä asfaltilla, Destian auto levittää suolamassaa liukautta torjumaan. Talvirenkaat vaihdettiin eilen, osuva ajoitus. Lisää sataa, jotain märkää jotain valkoista. Ulos meneminen ei innosta, edes pyörätuolilla. Sillähän kuitenkin oletuksen mukaan pysyy pystyssä. Voitte ehkä kuvitella sitä veden, kuran, hiekoituskivien, -hiekan ja -soran määrää mikä pyörätuolin renkaissa sisälle kantautuu. Se on todella likaista, kuin kengät jalassa sisällä kulkemista. Porraskäytävien matot imevät enimmät pölyt, omalla kikkailulla saamme yhdessä mieheni kanssa puhdistettua sinne ison osan katujen saastaa. Oman eteisen paksu kuramatto ei riitä puhdistamaan loppuja sisään kantautuvasta lumesta ja ravasta. Renkaita on lisäksi harjattu, luututtu ja pesty suihkussa, hiton rasittavaa puuhaa. Kaikelta tältä säästyisi, jos apuvälinelainaamo suostuisi antamaan sisä...

Pääsen kotiin, riisuudun,               menen suihkuun.       Lysähdän suihkun nurkkaan,                painan selkäni kylmiin kaakeleihin,                               kuuma vesi,  ryöppyää syliini                   kunnes kyyneleet virtaavat poskilleni,       eikä niitä enää vedestä erota. Tuon runon kirjoitin joitakin vuosia sitten kun pääsin sairaalasta pitkän hoitojakson jälkeen, olin täysin loppu. Fyysisesti ja henkisesti. Muisto tuosta hetkestå puistattaa ja itku tulee vieläkin, säälin sen hetkistä minää, hetken olin siinä kuopassa, itkin yksin, itkin salaa ja itkin. Sitten olo helpotti ja elämä jatkui. Oikeastaan on hyvä muistaa tuo hetki nyt, kun jalan kuntoutumisen ennustetta ei uskalleta antaa, eikä itkukaan...

Sairaalaelämään kuuluu olennaiselta osalta ruoka. Hyvässä ja pahassa. Eräs potilaana ollut henkilö sanoi vastikään, "että niin oli hyvä ruoka, ei hän ymmärrä mitä sen pitäisi olla jos tätä moititaan". Päivärytmissä kun osastollaan ollaan on ensin aamupalan aika, noin klo 8:30. Puuro oli eilen maukasta, joskin täysin suolatonta kaurapuuroa. Oikea voi lievitti suolan puutetta. Aamupalan kahvi on, eipä löydy sanoja, kuinka kammottavaa se on. Joko pöönät on jo niin huonoja tai keittäjällä ei ole mitään käsitystä kahvin valmistamisesta. Puhumattakaan niistä termoksista, joissa kahvia säilytetään, enpä uskaltaisi niiden sisälle kurkistaa. Toki minulla on sen luokan kahvimesteri kotona, että harva siihen pystyy. Hyvään tottunut. Pakko mainita tämän aamun puurosta, olen keliaakikko ja joutunut näkemään vaikka sun mitä, mutta nyt oli kyllä pohjanoteeraus. Enempiä kuvailematta loihdin eteenne jo kertaalleen syödyn näköisen, vihertävän ja vetisen läjän. Jäi syömättä. Lounas tulee noi...

Sängyn patja liikuttelee minua hitaasti, kuin laineilla. Tunne siitä että on laivassa tekee pahaaa, matkapahoinvointia. Taitaa kuitenkin olla noiden opiaattien sivuvaikutusta, päässä heittää ja pahoinvoinnin aallot kulkee läpi kehon. En halua enää niitä. Kyllä minä pärjään ihan vain parasetamolilla. Nilkassa tuntuu kipua ja tiedän, että sitä on pistelty, höylätty, naulattu ja puristettu kasaan. Päälle päin näkyy vain muutama pieni haava, tähystysleikkauksen jäljet. Kipu on siellä sisällä tai eihän se siellä ole, vaan havainto kivusta kulkee signaalin omaisesti hermoratojen välittämänä aivokuorelle, jossa kivun sitten havaitsen. Kipu on kuitenkin hallittavissa ja on vaarallista jos se jää vallitsevaksi aistimukseksi. Fyysinen paraneminen edelleen jatkuu, mutta mitä taphtuu ihmisen psyykkeelle jos jo parantunut fyysinen vaiva jatkuu kipuna. Tämän vuoksi minullekin suositeltiin voimakasta opiaattikipulääkettä jatkettavan ainakin kolme päivää, mutta vain suositeltiin, sain kuitenkin itse...

Minulla on kipsi. Vasemassa jalassa on ollut kipsi nyt osapuilleen seitsemän viikkoa. Kipsi jalassa, johon ei saa varata on melkoisen työläs kapistus. Siinä on saanut monenlaista virityksiä kehittää, puhumattakaan siitä kuinka muiden avun tarpeessa on ja kuinka ärsyttävältä se tuntuu.  Ensinnäkin olen tutustunut kahteen, erilaiset luonteenpiirteet omaavaan kipsimestariin. Loistavia ammattilaisia molemmat. Mitä useammin siellä olen käynyt sitä mukavammin minut on otettu vastaan. Kipsien väriskalaa on nykyään runsaasti tarjolla, kuvasta puuttu musta ja sininen, jotka noiden neljän lisäksi on minulla ollut. Joitakin värejä on vielä jemmassa "pahanpäivänvaralle". Tuon värikkään lasikuidun alla on valkoinen lasikuitukipsikerros ja sen alla vanukerros ja sen alla putkisukka. Kipsin vaihto alkaa vanhan kipsin poistamisella, kipsi sahataan pyörösahan näköisellä leikkurilla, joka ei kuuleman mukaan osu ihoon. Vain kova kerros leikataan ja pehmeät osat saksitaan. Uuden kipsin la...

Huh, hikeä pukkaa. Helppo juttu sulle. Ihan helppoa, hyvät pohjat. Joo, mää ainakin lukisin. En nyt tiedä oliko tämä kovin helppoa tai milloin tämän ulkoasun saa valmiiksi. Ai niin, häviääköhän nämä kirjoitukset jos vaihdan teemaa tai väriä tai noittein laatikoiden, oli niillä joku hieno nimikin, paikkaa? Tää oli taas tätä, ohjeista olisi ehkä selvinnyt miten tämä oikeastaan tulisi tehdä. Mutta kuka niitä nyt jaksaa lukea, kun ei ymmärrä puoliakaan. Valitsin sitten vaaleanpunaisen teeman. Se nyt tuli vaan mieleen kun omassa kuvassani pusero sattui olemaan vaaleanpunainen. Minut jo tuntevat ehkä tietää, että se ei ole ominta värialuettani. Sininen, kyllä, mutta se näytti tässä ruudulla niin kylmältä. Eihän kukaan halua lukea kylmää? Ja teeman nimikin oli Yksinkertainen. Niin oli, keep it simple. Hikeä, niin. Tässä iässä, tiedättekö, sitä saatta pukata ihan ilman isompia haasteitakin. Vaihdevuodet, auts.